Menu
ADHD on kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, joka aiheuttaa toimintakyvyn laskua erityisesti lapsilla. Oireet voivat jatkua myös aikuisikään saakka. ADHD:n keskeiset oireet ovat keskittymiskyvyttömyys, ylivilkkaus ja impulsiivisuus. Oireet voivat vaihdella paljon potilaiden välillä: jotkut kärsivät pelkästään tarkkaamattomuudesta ja aloitekyvyn ongelmista, kun taas toisilla voi olla hankalaa levottomuutta. ADHD voi vaikuttaa merkittävästi opiskeluun, sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja päivittäiseen toimintakykyyn.
ADHD:n yleisimmät oireet ovat tarkkaamattomuus, ylivilkkaus ja impulsiivisuus. Tarkkaavuuden ongelmat voivat ilmetä muun muassa vaikeutena keskittyä tekemiseen tai toimintaan, unohtamisina ja häiriöherkkyytenä. Ylivilkkaus ja impulsiivisuus voivat puolestaan ilmetä esimerkiksi kärsimättömyytenä, rauhattomuutena tai kyvyttömättömyytenä odottaa omaa vuoroa.
ADHD:n tarkkaa syytä ei vielä täysin tunneta, mutta tutkimukset viittaavat siihen, että se johtuu sekä perinnöllisistä että ympäristötekijöistä. Aivokuvantamistutkimukset ovat osoittaneet näiden tekijöiden aiheuttavan dopamiini- ja noradrenaliinijärjestelmien toimintahäiriöitä ADHD:sta kärsivillä potilailla.
ADHD:n diagnosointi edellyttää kokonaisvaltaista psykiatrista arviointia, joka sisältää kattavia haastatteluja sekä oireiden tarkkailua. Erotusdiagnostiikka on erityisen tärkeää varsinkin aikuisia tutkittaessa, koska monet muut sairaudet voivat aiheuttaa ADHD:n kaltaisia oireita. Myös läheisten haastattelu on tutkimusten aikana tarpeen. Lääkäri arvioi oireiden esiintymistä ja vaikeusastetta eri ympäristöissä, kuten kotona ja koulussa. Myös psykologisia tutkimuksia voidaan joskus käyttää diagnostiikan tukena.
ADHD:n hoidossa voidaan käyttää erilaisia menetelmiä. Yleisimmät hoitomuodot ovat lääkehoito ja psykososiaaliset interventiot. ADHD-lääkkeet voivat auttaa merkittävästi hallitsemaan oireita. Psykososiaaliset interventiot, kuten neuropsykologinen kuntoutus, kognitiivinen käyttäytymisterapia, toimintaterapia, neuropsykiatrinen valmennus, psykoedukaatio, vanhemmuuskoulutus ja tukitoimet koulussa, voivat myös olla hyödyllisiä. Hoidon tavoitteena on parantaa toimintakykyä ja sosiaalisia taitoja sekä vähentää oireiden haitallisia vaikutuksia arkielämässä.
Aikuisiän ADHD:n diagnoosi edellyttää perusteellista lääkärin arviota, koska monet muutkin sairaudet tai häiriöt voivat aikuisuudessa aiheuttaa tarkkaamattomuuden, ylivilkkauden ja impulsiivisuuden oireita. Jos sinulla on vaikeuksia keskittymisessä, rauhattomuudessa tai muissa ADHD:een viittavissa oireissa, on syytä antaa lääkärin arvioida ADHD-tutkimusten tarpeellisuus.
Aikuisiän ADHD:n tarkkaa syytä ei tunneta, mutta siihen liittyy samankaltaisia tekijöitä kuin lapsuuden ADHD:een. Perinnölliset ja ympäristötekijät muovaavat aivojen toimintaa siten, että henkilölle kehittyy ADHD:lle tyypillisiä oireita. Lapsuuden ADHD-oireet jatkuvat aikuisuuteen keskimäärin joka toisella potilaalla.
Aikuisiän ADHD voi ilmetä eri tavoin kuin lapsuuden ADHD. Lapset, joilla on ADHD, voivat olla yliaktiivisia ja impulsiivisia, kun taas aikuisilla oireet voivat liittyvät yleensä enemmän keskittymisvaikeuksiin, aloitekyvyn ongelmiin, hajamielisyyteen ja vaikeuksiin ajanhallinnassa. Aikuisuuden ADHD:n oireet voivat myös vaikuttaa eri elämänalueisiin, kuten työkykyyn, ihmissuhteisiin ja itsetuntoon.
Aikuisiän ADHD:ta voidaan hoitaa yleensä tehokkaasti. Hoitomuodot voivat sisältää lääkitystä, psykoterapiaa ja elämäntapamuutoksia. Lääkitys voi auttaa hallitsemaan oireita, kun taas psykososiaaliset hoidot voivat tarjota taitoja oireiden hallintaan ja arjen organisointiin. Elämäntapamuutokset, kuten säännöllinen liikunta, terveellinen ruokavalio, riittävä uni ja stressinhallinta, voivat myös tukea ADHD-potilaan hyvinvointia.
ADHD voidaan diagnosoida aikuisuudessa. On tärkeää kääntyä sellaisen lääkärin puoleen, jolla on kokemusta aikuisiän ADHD:n diagnosoinnista. Tuolloin tulee arvioida potilaan oirekuvaa kattavasti. Aikuisiän ADHD:n tunnistaminen ja asianmukainen hoito voivat auttaa parantamaan elämänlaatua ja arjen toimintakykyä.
Masennus on varsin tavallinen mielialahäiriö, jolle on tyypillistä pitkäkestoinen ja voimakas alakuloisuuden, mielenkiinnon menetyksen ja energian puutteen kokemus. Se vaikuttaa negatiivisesti henkilön päivittäiseen toimintakykyyn, mielialaan, ajatteluun, käyttäytymiseen ja ruumiintoimintoihin.
Masennuksen syitä ei tunneta täysin, mutta siihen voivat vaikuttaa monenlaiset biologiset, psykologiset ja sosiaaliset tekijät. Perinnölliset tekijät, muutokset aivojen hermoverkkojen toiminnassa, elämäntilanteeseen liittyvät stressitekijät, traumatisoivat tapahtumat ja tietyt persoonallisuuden piirteet voivat altistaa masennuksen kehittymiselle.
Masennuksen oireet voivat vaihdella yksilöittäin, mutta yleisiä oireita ovat jatkuva alakuloisuus, mielenkiinnon ja ilon kokemisen menetys, väsymys ja energian puute, unihäiriöt, ruokahalun muutokset, keskittymisvaikeudet, tunteiden latistuminen, syyllisyyden tai arvottomuuden tunteet sekä ajatukset kuolemasta ja itsemurhasta.
Masennuksen diagnosointi edellyttää arviointia lääkärin vastaanotolla. Lääkäri tekee kliinisen arvioinnin, jossa käydään läpi potilaan oireita, mahdollisia taustatekijöitä ja oireiden vaikutuksesta päivittäiseen elämään. Diagnoosi perustuu diagnostisiin kriteereihin. Suomessa käytössä oleva diagnostinen järjestelmä on edelleen ICD-10.
Masennuksen hoidossa voidaan käyttää monenlaisia hoitomuotoja. Hoito voi sisältää psykoterapiaa, kuten kognitiivista käyttäytymisterapiaa (CBT) tai psykodynaamista terapiaa. Erilaisilla lääkehoidoilla, kuten selektiivisillä serotoniinin takaisinoton estäjillä (SSRI), voidaan myös hoitaa masennusta. Myös neuromodulaatiohoidot kuten magneettistimulaatio (rTMS) tai tasavirtastimulaatio (tDCS) ovat usein tehokkaita hoitomuotoja.
Monessa tapauksessa kannattaa käyttää yhdistelmähoitoa nopean ja tehokkaan hoitovasteen saavuttamiseksi. Lisäksi terveelliset elämäntavat, liikunta, riittävä uni, päihteiden välttäminen ja tukiverkoston hyödyntäminen ovat tärkeitä masennuksen hoidossa.
Dystymia on pitkäaikainen mielialahäiriö, jolle on ominaista matala mieliala ja alukulo lähes päivittäin vähintään kahden vuoden ajan. Dystymia on vähemmän vakava kuin varsinainen kliininen masennustila, mutta voi silti vaikuttaa merkittävästi elämänlaatuun.
Dystymia eroaa muista mielialahäiriöistä sen keston ja oireiden voimakkuuden suhteen. Dystymiassa oireita tulee esiintyä vähintään kahden vuoden ajan. Lisäksi dystymian oireet ovat yleensä lievempiä kuin kliinisen masennustilan oireet.
Dystymian yleisimmät oireet ovat jatkuva alakuloisuus, mielenkiinnon ja ilon kokemisen menetys, väsymys, energian puute, unihäiriöt, ruokahalun muutokset, itsetunnon aleneminen, keskittymisvaikeudet sekä toivottomuus tai turhautuneisuus.
Dystymian diagnosointi edellyttää arviointia lääkärin vastaanotolla. Lääkäri tekee kliinisen arvioinnin, johon voi kuulua keskustelu oirekuvasta ja oireiden vaikutuksesta päivittäiseen elämään. Diagnoosi perustuu diagnostisiin kriteereihin (Suomessa ICD-10 -järjestelmään).
Dystymian hoitoon voidaan käyttää erilaisia menetelmiä. Yleisimpiä hoitomuotoja ovat psykoterapia, kuten kognitiivinen käyttäytymisterapia (CBT), joka auttaa tunnistamaan ja muuttamaan negatiivisia ajatusmalleja. Myös lääkehoitoa kannattaa yleensä kokeilla. Tietyissä tilainteissa myös neuromodulaatiohoidoilla voidaan saada hoitovastetta. Monissa tapauksissa yhdistelmähoitoa käytetään tehokkaan hoitovasteen saavuttamiseksi. Lisäksi terveelliset elämäntavat, stressinhallinta ja tukiverkoston hyödyntäminen voivat olla avuksi dystymian hoidossa.
Anoreksia nervosa eli laihuushäiriö on vakava syömishäiriö, joka ilmenee kehonkuvan vääristymisenä ja pakkomielteisenä pyrkimyksenä laihuuteen. Anoreksiaan liittyy usein voimakas pelko painonnoususta. Se voi aiheuttaa merkittävää painonlaskua ja vakavaa aliravitsemusta.
Anoreksian oireet voivat vaihdella yksilöittäin, mutta yleisiä oireita ovat merkittävä painonlasku, voimakas laihuuden tavoittelu, epärealistinen tai vääristynyt kuva oman kehon koosta, ruokailuun liittyvät rituaalit ja rajoitukset, pelko painonnoususta, ruokahalun menetys ja fyysiset oireet, kuten kuukautisten poisjäänti naisilla.
Anoreksian tarkkaa syytä ei tunneta, mutta siihen todennäköisesti vaikuttavat monet tekijät. Geneettiset, psykologiset, sosiaaliset ja ympäristötekijät voivat kaikki vaikuttaa anoreksian kehittymiseen. Yksilön persoonallisuuspiirteillä, alhaisella itsetunnolla, traumoilla ja ympäristön paineilla voi olla merkitystä anoreksian syntymisessä.
Anoreksian diagnosointi edellyttää kattavaa arviointia lääkärin vastaanotolla, jossa arvioidaan henkilön fyysinen ja psyykkinen tila sekä tarkastellaan ruokailutottumuksia ja käyttäytymistä. Läheisten antama informaatio on yleensä tarpeen, koska sairaus pakottaa potilaan usein kertomaan oireistaan epärehellisesti. Diagnoosi asetetaan käyttäen diagnostista luokittelujärjestelmää, joka on Suomessa toistaiseksi ICD-10.
Anoreksian hoito perustuu monialaiseen lähestymistapaan, joka yhdistää fyysisen, psykologisen ja sosiaalisen tuen. Hoitomuodot saattavat sisältää muun muassa lääkärin seurannan, ravitsemusterapiaa, psykoterapiaa, perhekeskeistä hoitoa ja tukiryhmiä. Tavoitteena on palauttaa potilaan normaalipaino ja korjata aliravitsemus, käsitellä ruumiinkuvan vääristymiä ja oppia terveellisiä ruokailutottumuksia. Tärkeää on myös tarjota psykologista tukea itsetunnon vahvistamiseksi ja syömishäiriöajatusten muuttamiseksi.
Bulimia nervosa eli ahmimishäiriö on syömishäiriö, jolle on ominaista hallitsemattomat ahmimiskohtaukset sekä kompensatoriset toimet, kuten oksentelu, paasto, liiallinen liikunta tai laksatiivien käyttö, jotta ahmimiskohtausten seuraukset eivät näkyisi painonnousuna.
Bulimian oireet voivat vaihdella yksilöittäin, mutta yleisiä oireita ovat toistuvat ahmimiskohtaukset, jolloin suuria määriä ruokaa syödään lyhyessä ajassa, kompensatoristen toimien käyttäminen ahmimiskohtausten jälkeen, kehonkuvan häiriö, hampaiston vauriot, kuukautishäiriöt ja itsetunnon ongelmat.
Bulimian tarkkaa syytä ei tunneta, mutta siihen vaikuttavat monimuotoiset tekijät. Geneettiset, psykologiset, sosiaaliset ja ympäristötekijät kaikki voivat vaikuttaa bulimian kehittymiseen. Laihuuden ja ulkonäön ihannointi, alhainen itsetunto, tiettyjen persoonallisuuden piirteiden esiintyminen (erityisesti tunneelämän säätelyn vaikeudet) sekä traumaattiset kokemukset voivat altistaa bulimian kehittymiselle.
Bulimian diagnosointi edellyttää kattavaa arviointia lääkärin vastaanotolla, jossa selvitetään henkilön ruokailutottumuksia, käyttäytymistä ja psyykkistä tilaa. Diagnoosi perustuu diagnostisiin kriteereihin (Suomessa edelleen ICD-10 -kriteereihin).
Bulimian hoidossa on syytä yhdistää fyysinen, psykologinen ja sosiaalinen tuki. Lääkärin seuranta on tarpeen, koska riski fyysisiin komplikaatioihin on olemassa. Hoitomuodot voivat sisältää ravitsemusterapiaa, psykoterapiaa (kuten kognitiivista käyttäytymisterapiaa), lääkehoitoa, tukiryhmiä ja perhekeskeistä hoitoa. Tavoitteena on normalisoida ruokailutottumukset, käsitellä bulimiaan liittyviä ajatusmalleja ja tunteita, sekä tarjota tukea itsetunnon ja kehonkuvan kohentamiseksi.
Recurorilla annettava hoito on tavoitteellista ja pyrkimyksenä on oireiden merkittävä lieveneminen tai oireiden poistuminen kokonaan.
Ahmintahäiriö, joka tunnetaan englanniksi nimellä binge eating disorder eli BED, on syömishäiriö, jossa henkilöllä on toistuvia syömiskohtauksia, joiden aikana hän syö suuria määriä ruokaa lyhyessä ajassa. Syömiskohtausten aikana henkilö kokee menettävänsä kontrollin syömiseen ja tuntee syyllisyyttä tai häpeää ahminnan jälkeen. Ahmintahäiriöön ei yleensä liity kompensatorista käyttäytymistä kuten oksentelua tai pakonomaista liikuntaa.
Ahmintahäiriön syitä ei tunneta täysin, mutta sen syntyy voivat vaikuttaa useat tekijät. Psykologiset tekijät, kuten alhainen itsetunto, kehonkuvaan liittyvät ongelmat ja tunne-elämän säätelyn vaikeudet, voivat altistaa ahmintahäiriön kehittymiselle.
Ahmintahäiriön oireita ovat toistuvat syömiskohtaukset, jolloin henkilö syö suuria määriä ruokaa nopeasti ja kokee kontrollin menetyksen syömiseen. Henkilö voi myös syödä salaa tai piilotella syömistään. Ahmimisen jälkeen voi ilmetä voimakasta syyllisyyttä, häpeää ja fyysistä epämukavuutta.
Ahmintahäiriön diagnosointi vaatii lääkärin kattavaa arviota. Lääkäri arvioi henkilön syömiskäyttäytymistä ja psyykkistä tilaa. Diagnoosi perustuu Suomessa toistaiseksi käytössä olevaan ICD-10 -luokittelujärjestelmään.
Ahmintahäiriön hoitoon voi käyttää useita menetelmiä. Tärkeää on ns. täsmäsyömiseen ohjaaminen. Lisäksi voidaan tarjota ravitsemusterapiaa, psykoterapiaa (kuten kognitiivista käyttäytymisterapiaa), lääkehoitoa ja tukiryhmiä. Tavoitteena on vähentää syömiskohtauksia sekä käsitellä syömishäiriöön liittyviä ajatusmalleja ja tunteita.
ARFID:ssa ei suinkaan ole kyse nirsoilusta vaan usein voimakkaasta ahdistuksesta ja pelosta erilaisia ruoka-aineita tai syömistä kohtaan. Se kantajalleen raskas taakka niin fyysisesti kuin sosiaalisestikin, ja se tulee ottaa vakavasti.
ARFID eroaa muista syömishäiriöistä siinä, että pyrkimys painonhallintaan tai vääristynyt kehonkuva eivät ole keskeisiä piirteitä. ARFID-potilaat rajoittavat syömistään tiettyjen ruuan ominaisuuksien, kuten ulkonäön, maun, hajun tai tekstuurin vuoksi.
ARFIDin yleisimpiä oireita ovat rajoittunut ruokavalio, tiettyjen ruokien välttäminen, pelot tai ahdistus ruokaan liittyen, fyysiset oireet ravitsemuksellisista puutoksista sekä vaikeudet syödä sosiaalisissa tilanteissa.
ARFIDin syitä ei tunneta täysin, mutta siihen voi vaikuttaa useat tekijät, kuten ruokaan liittyvät pelot tai negatiiviset kokemukset, lapsuuden traumatisoivat tapahtumat, aistiyliherkkyydet tai muut neuropsykiatriset tekijät.
ARFIDin diagnosointi vaatii kattavaa arvioita kokeneen lääkärin vastaanotolla. Diagnoosi perustuu tarkkaan haastatteluun, ruokavalion arviointiin, fyysisen tilan tarkasteluun ja muiden mahdollisten syömishäiriöiden poissulkemiseen.
ARFIDin hoito perustuu yksilölliseen lähestymistapaan. Hoitomuodot voivat sisältää ravitsemusterapiaa, jossa pyritään laajentamaan ruokavaliota asteittain, psykoterapiaa ruokaan liittyvien pelkojen ja ahdistuksen käsittelemiseksi, perhekeskeistä hoitoa ja tarvittaessa myös lääkehoitoa. Tavoitteena on parantaa ravitsemustilaa, vähentää ahdistusta ja tukea terveellistä suhdetta ruokaan.
Ahdistuneisuushäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, jolle on ominaista liiallinen ja jatkuva ahdistuneisuuden tunne. Se voi ilmetä eri muodoissa, kuten yleistyneenä ahdistuneisuushäiriönä, paniikkihäiriönä, sosiaalisten tilanteiden pelkona tai erillisinä fobioina. Ahdistuneisuushäiriöt vaikuttavat merkittävästi henkilön elämänlaatuun ja päivittäiseen toimintakykyyn.
Ahdistuneisuushäiriöiden syntyyn voivat vaikuttaa monet tekijät. Ne voivat johtua perinnöllisistä tekijöistä, neurobiologisista muutoksista, ympäristötekijöistä, lapsuuden haitallisista kokemuksista, stressistä tai traumoista. Myös persoonallisuuden piirteillä voi olla vaikutusta ahdistuneisuushäiriöiden kehittymiseen.
Ahdistuneisuushäiriöiden oireet vaihtelevat eri yksilöiden välillä, mutta yleisiä oireita ovat jatkuva ja hallitsematon ahdistuneisuuden tunne, levottomuus, huolestuneisuus ja pelot eri tilanteissa, unihäiriöt, keskittymisvaikeudet sekä fyysiset oireet kuten lihasjännitys, sydämentykytys ja hengitysvaikeudet.
Ahdistuneisuushäiriön diagnosointi edellyttää arviointia lääkärin arviota. Lääkäri tekee kliinisen tutkimuksen, johon kuuluu haastattelu oirekuvan, taustatekijöistä ja oireiden vaikutuksesta päivittäiseen elämään. Myös fyysinen tutkimus sekä laboratoriokokeet saattavat joskus olla tarpeen. Ahdistuneisuushäiriöiden diagnoosit asetetaan Suomessa ICD-10 -järjestelmän kriteerien perusteella.
Ahdistuneisuushäiriöiden hoito voi sisältää erilaisia hoitomuotoja, kuten psykoterapiaa, kuten kognitiivista käyttäytymisterapiaa (CBT) tai rentoutumistekniikoita. Lääkehoidoilla, kuten selektiivisillä serotoniinin takaisinoton estäjillä (SSRI), voidaan yleensä hoitaa ahdistuneisuushäiriöitä tehokkaasti. Tietyissä tilanteissa myös neuromodulaatiohoidot voivat tulla kyseeseen. Joissain tapauksissa yhdistelmähoitoa käytetään nopean ja tehokkaan hoitovasteen saavuttamiseksi. Lisäksi terveelliset elämäntavat, stressinhallinta ja tukiverkoston hyödyntäminen voivat olla avuksi ahdistuneisuushäiriöiden hoidossa.
Autismikirjon häiriö (ASD) on hermoston kehityksellinen häiriö, joka voi vaikuttaa henkilön kommunikaatioon, sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja käyttäytymiseen. Autismille on tyypillistä vaikeudet sosiaalisessa kanssakäymisessä, toistuvat ja rajoittuneet käyttäytymismalit tai kiinnostuksen kohteet, sekä haasteet kommunikaatiossa. Autismin ilmenemismuodot ja vakavuus voivat vaihdella suuresti yksilöstä toiseen.
Autismikirjon häiriöön kuuluu erilaisia oireita ja haasteita, kuten vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, vaikeudet ymmärtää ja käyttää ei-sanallisia vihjeitä, toistuvat ja stereotyyppiset käyttäytymismallit, kiinnostuksen kohteiden rajoittuneisuus, aistiyliherkkyydet sekä haasteet kommunikaatiossa.
Autismikirjon häiriön diagnosointi perustuu lääkärin huolelliseen arviointiin, jossa tarkastellaan lapsen tai aikuisen käyttäytymistä, kehitystä ja oireiden esiintymistä. Diagnoosi tehdään usein moniammatillisen tiimin toimesta, johon voi kuulua lääkäri, psykologi ja sairaanhoitaja ja erityisopettaja. Diagnostisessa arvioinnissa käytetään erilaisia strukturoituja haastatteluja, havainnointia ja standardoituja mittareita, kuten ADOS (Autism Diagnostic Observation Schedule) ja ADI-R (Autism Diagnostic Interview-Revised).
Autismikirjon häiriöön on saatavilla erilaisia kuntoutuskeinoja ja tukitoimia, jotka voivat auttaa lievittämään oireita ja tukemaan henkilön kehitystä ja toimintakykyä. Näihin kuuluvat muun muassa toimintaterapia, sosiaalisten taitojen harjoittelu, koulun tukitoimet sekä joissain tietyissä tilanteissa lääkehoito.
Autismikirjon häiriö voi vaikuttaa merkittävästi henkilön elämään ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Henkilö voi kokea vaikeuksia luoda ja ylläpitää sosiaalisia suhteita, ymmärtää sosiaalisia vihjeitä, osallistua ryhmätoimintaan ja ilmaista omia tunteitaan. Tämä voi vaikuttaa koulunkäyntiin, työelämään ja yleiseen hyvinvointiin. Kuitenkin varhainen tuki, kuntoutus ja sopeutumista tukevat strategiat voivat auttaa henkilöä oppimaan taitoja ja kehittämään vahvuuksiaan.
Tic-oireiden tarkka syy ei ole tiedossa, mutta taustalla on todennäköisesti sekä perinnöllisiä että ympäristötekijöitä. Geneettinen alttius näyttää olevan merkittävässä roolissa tic-oireiden kehittymisessä. Lisäksi hermoston säätelyjärjestelmän epätasapaino, tietyt aivotoiminnan muutokset ja dopamiiniin liittyvät tekijät voivat vaikuttaa tic-oireiden esiintymiseen.
Tic-oireet ilmenevät tahattomina, toistuvina liikkeinä tai ääninä. Motoriset tic-oireet voivat sisältää silmänräpäytyksiä, pään nyökkäyksiä, kasvojen vääntelyä tai raajojen nykimistä. Äänelliset tic-oireet voivat sisältää yskimistä, äännähdyksiä tai toistuvia sanoja tai lauseita. Tic-oireet voivat olla tilapäisiä tai pitkäaikaisia, ja niiden vakavuus vaihtelee yksilöllisesti.
Tic-oireiden diagnosointi perustuu lääkärin tekemään arvioon oireiden luonteesta, kestosta ja vakavuudesta. Diagnoosi perustuu yleensä kliiniseen haastatteluun, havainnointiin ja oireiden tarkkaan kuvaamiseen. Diagnoosi asetetaan Suomessa ICD-10 -järjestelmään pohjautuen.
Tic-oireiden hoidossa käytetään erilaisia hoitomuotoja, joista yleisimpiä ovat käyttäytymisterapia, lääkehoito ja muut tukitoimet. Käyttäytymisterapia, kuten kognitiivinen käyttäytymisterapia (CBT), voi auttaa hallitsemaan oireita ja oppimaan keinoja niiden vähentämiseksi. Lääkehoitoa voidaan harkita, jos oireet ovat haitallisia tai aiheuttavat merkittävää haittaa henkilön toimintakyvylle. Lääkkeinä käytetään usein dopamiinijärjestelmän toimintaan vaikuttavia lääkkeitä, kuten neuroleptejä. Koulun tukitoimet ja vertaistuki voivat myös olla hyödyllisiä.
Joillakin ihmisillä tic-oireet voivat kadota itsestään ajan myötä. Monilla lapsilla tic-oireet lievenevät tai häviävät murrosiässä. Kuitenkin toisilla oireet voivat jatkua aikuisikään saakka. On tärkeää pitää mielessä, että tic-oireet voivat vaihdella yksilöllisesti, ja erilaiset hoitokeinot ja tukitoimet voivat auttaa hallitsemaan oireita ja parantamaan elämänlaatua, vaikka oireet eivät kokonaan häviäisikään.
Neuromodulaatiohoito on lääketieteellinen hoitomuoto, jossa hyödynnetään sähköisiä tai magneettisia signaaleja aivojen tai muun hermoston toiminnan muokkaamiseksi tai säätelemiseksi. Myös ketamiinihoito luokitellaan yleensä neuromodulaatiohoitoihin. Neuromodulaatiohoitojen tavoitteena on vaikuttaa hermosolujen tai hermoverkkojen toimintaan ja siten lievittää erilaisia sairauksia tai oireita.
Neuromodulaatiohoitoja on useita erilaisia, joista yleisimpiä ovat sähköhoito (ECT), transkraniaalinen magneettistimulaatio (rTMS), tasavirtastimulaatio (tDCS), syväaivostimulaatio (DBS) ja vagushermostimulaatio (VNS). Nämä hoitomuodot eroavat toisistaan käytetyn tekniikan ja stimulaatiokohdan suhteen.
Neuromodulaatiohoitoja voidaan käyttää erilaisissa neurologisissa ja psykiatrisissa sairauksissa tai häiriöissä. Esimerkkejä näistä ovat masennus, krooninen kipu ja Parkinsonin tauti. Hoitomuodon valinta riippuu potilaan oirekuvasta ja muusta tilanteesta.
Neuromodulaatiohoitoja toteutetaan lääkärin tai muun terveydenhuollon asiantuntijan valvonnassa. Hoitojen toteuttamisessa käytetään niihin suunniteltuja laitteita ja tekniikoita. Esimerkiksi transkraniaalisessa magneettistimulaatiossa (TMS) magneettikenttä johdetaan tiettyyn aivojen alueeseen, jolloin saadaan aikaan muutoksia hermoverkkojen sähköisessä toiminnassa. Syväaivostimulaatiossa (DBS) aivoihin puolestaan asennetaan ohut elektrodi, joka lähettää sähköisiä impulsseja tiettyihin aivojen syvempiin osiin.
Neuromodulaatiohoitojen vaikutukset ja tehokkuus vaihtelevat riippuen käytetyistä menetelmistä ja potilaiden yksilöllisistä eroista. Joillakin potilailla neuromodulaatiohoidot voivat tuoda merkittävää helpotusta oireisiin ja parantaa elämänlaatua. Toisilla potilailla hoitojen teho saattaa olla lievempi ja vaikutukset voivat kestää vain lyhyen ajan. Parhaiden tulosten saavuttamiseksi on tärkeää, että potilaan oirekuva arvioidaan kokonaisvaltaisesti lääkärin toimesta ja hänelle valitaan sopivin neuromodulaatiomenetelmä käyttöön.
Magneettistimulaatiohoito (Transcranial Magnetic Stimulation, rTMS) on kajoamaton neuromodulaatiohoito, jossa käytetään magneettisia kenttiä tiettyjen aivojen alueiden stimulointiin. Magneettikenttä muodostaa aivokuorelle heikon sähkövirran, mikä puolestaan vaikuttaa hermosolujen toimintaan.
Magneettistimulaatiohoitoa voidaan käyttää erilaisissa neurologisissa ja psykiatrisissa sairauksissa tai häiriöissä. Esimerkiksi akuutin ja pitkittyneen masennuksen tai kroonisen kivun hoidossa voidaan käyttää tätä hoitomuotoa. Lisäksi hoito voi olla tehokasta ahdistuneisuushäiriöiden tai pakko-oireisen häiriön hoidossa.
Magneettistimulaatiohoito toteutetaan lääkärin tai muun terveydenhuollon asiantuntijan tekemänä. Potilaan pään yläpuolelle asetetaan magneettikela, joka johtaa magneettikentän tietylle aivoalueelle. Usein hoitoa ennen otetaan pään magneettikuva, jotta voidaan varmistaa, että hoito annetaan oikealle alueelle. Hoidon kesto ja tiheys voivat vaihdella riippuen hoidettavasta sairaudesta. Potilas on hoidon aikana hereillä.
Magneettistimulaatiohoito auttaa yleensä vähentämään tai lievittämään oireita, kuten masennusta, ahdistusta tai kroonista kipua. Hoitovaste ja vaikutusten kesto voivat vaihdella yksilöllisesti. Jotkut potilaat kokevat merkittävää helpotusta oireisiin, kun taas toisilla vaikutukset voivat olla lievempiä tai tilapäisiä.
Magneettistimulaatiohoito on turvallinen hoitomenetelmä, mutta siihen voi liittyä joitakin haittavaikutuksia. Yleisimpiä haittavaikutuksia ovat päänsärky, epämiellyttävät tuntemukset hoidon aikana, väsymys ja lievä huimaus. Vakavat haittavaikutukset, kuten kouristukset, ovat hyvin harvinaisia.
Tasavirtastimulaatiohoito (Transcranial Direct Current Stimulation, tDCS) on kajoamaton neuromodulaatiomenetelmä, jossa käytetään heikkoa sähkövirtaa aivojen alueiden stimulointiin. Hoidossa käytettävä tasavirta kulkee elektrodien kautta päänahkaan ja vaikuttaa aivojen hermosolujen toimintaan.
Tasavirtastimulaatiohoitoa voidaan käyttää erilaisissa neurologisissa ja psykiatrisissa sairauksissa tai häiriöissä. Sitä voidaan hyödyntää esimerkiksi masennuksen, ahdistuneisuuden, kroonisen kivun, motoristen toimintojen häiriöiden, oppimisen ja muistin ongelmissa sekä aivohalvauksen jälkeisessä kuntoutuksessa.
Tasavirtastimulaatiohoito toteutetaan yleensä lääkärin tai muun terveydenhuollon asiantuntijan valvonnassa, mutta hoidon voi toteuttaa myös kotona. Potilaan pään päälle asetetaan laite (eräänlainen myssy tai panta), johon on kiinnitetty elektrodeja. Elektrodit johtavat matalaa tasavirtaa päänahkaan, mikä puolestaan vaikuttaa aivojen pintaosiin. Hoidon kesto ja frekvenssi voivat vaihdella riippuen hoidettavasta sairaudesta.
Tasavirtastimulaatiohoito voi auttaa vähentämään tai lievittämään oireita, kuten masennusta, ahdistusta tai kroonista kipua. Se voi myös vaikuttaa positiivisesti kognitiivisiin toimintoihin, kuten oppimiseen ja muistiin. Hoidon vaikutukset voivat vaihdella yksilöllisesti, ja hoitosarjan säännöllisyys ja kesto voivat vaikuttaa saavutettaviin tuloksiin.
Tasavirtastimulaatiohoito on turvallinen menetelmä, mutta siihen voi liittyä joitakin lieviä haittavaikutuksia. Yleisimpiä haittavaikutuksia ovat ohimenevät päänahan ärsytykset, pistely tai kutina hoidon aikana. Vakavat haittavaikutukset ovat erittäin harvinaisia, mutta niihin voi kuulua esimerkiksi päänsärky, huimaus tai kouristukset.
Recuror Oy
Linnankatu 52 A 2. Kerros
20100 Turku
Email: asiakaspalvelu@recuror.fi
Puh: 030-6217300