Kokemus oli uudelleensyntyminen. Olin tyyni ensi kertaa elämässäni! Olin saanut selityksen elämäni peruskysymykselle. Radiovastaanotin asettui halutun aseman taajuudelle ja lakkasi ottamatta vastaan signaalia muilta.
Impulssishoppailulla tili tyhjäksi, hengenvaarallisia riskejä kilpaurheilussa, nopea rakastuminen ja yhtä nopea kyllästyminen, surkea yhteydenpito läheisiin, kyvyttömyys tuntea tyytyväisyyttä saavutuksista ja tietenkin se tavaroiden fysiikan lakeja uhmaava katoilu. Jos kuulostaa tutulta, minulla on sinulle hyviä uutisia: Sinulla on ADHD ja sen kanssa voi elää onnellisesti.
Miksi en ole ihan normaali? Esitin tämän kysymyksen itselleni runsaat 36 vuotta joka päivä. Siitä tuli elämäni peruskysymys. Ensimmäisen kerran tämä hämmentävä ahaa-elämys luikerteli tajuntaani eräänä esikoulun päivänä puun latvassa, jonne olin opettajan shokiksi kiivennyt ilman aavistustakaan siitä, miten sieltä tullaan alas. Olen nyt 43 vuotta. Viimeisen kerran esitin saman kysymyksen viime syksynä, kun purin sydäntäni raskaan eron jälkeen uudelle naapurilleni, josta tuli nopeasti läheinen ystäväni. Hänellä on ADHD ja oli ensisilmäyksestä pitäen varma, että minulla on myös.
Minä olen antaumuksellinen ihminen. Jos johonkin syvennyn, voivat seinät ympäriltäni kaatua minun huomaamattani. Keskittyminen on ollut minulle mahdollista vain asioihin, jotka kiinnostavat, mutta niihin sitäkin syvemmin. Ystäväni ADHD-väite osui ja upposi. Luin aiheesta ainakin tuhat sivua ja kuuntelin tunteja podcasteja. Tein sen aluksi todistaakseni, ettei minulla ole ADHD:a, olenhan lääketieteellisen käynyt ja tarkkuutta vaativaa työtä tekevä hammaslääkäri. Se todistelu kävi hyvin nopeasti epäuskottavaksi.
Tutustuin kaikkiin hoitomuotoihin ja varmasti jokaiseen palveluntarjoajaan Suomessa. Kokeilin myös erilaisia terapioita ja vielä useampaan olin jonossa. Eräänä päivänä näytölleni tuli Recurorin mainos, joka voitti luottamukseni asiantuntemuksellaan. Päätin ottaa seuraavan askeleen ja antaa psykiatrisille hoidoille mahdollisuuden. Tyypilliseen tapaani en yhteydenottopyyntöä laittaessani tullut havainneeksi, että Recuror oli tuolloin Turussa ja minä Helsingissä. Joel Holmén kuitenkin vakuutteli, että hoidot onnistuvat verkkoympäristössä aivan yhtä hyvin. Oman työni vuoksi olin varauksellinen potilaskontaktiin verkossa, mutta sain syödä sanani. Recurorin digitaalinen hoitopolku toimi erinomaisesti!
“Ei lääkkeitä.”, olivat ensimmäiset sanani Joelille. Olen dopamiiniaddikti ja olen aina vältellyt kaikkia päihteitä. Suhtauduin ADHD -lääkkeisiin erittäin pelokkaasti – olin varma, että jään niihin koukkuun. Perusteellisen keskustelun jälkeen Joel voitti luottamukseni ja päätimme kokeilla.
Kokemus oli uudelleensyntyminen. Olin tyyni ensi kertaa elämässäni! Olin saanut selityksen elämäni peruskysymykselle. Radiovastaanotin asettui halutun aseman taajuudelle ja lakkasi ottamatta vastaan signaalia muilta.
Lääkityksessä ei ole tarkoitus tuntea euforian elämyksiä. Minä tunsin ensimmäisellä kerralla, mutta en sen jälkeen. Sen sijaan lääkkeen vaikutuksen laskun tunnen paluuna entiseen jännittyneisyyteen. Tyyneys vaihtuu melankoliaan ja eräänlaiseen vaikeasti kuvattavaan juurettomuuden tunteeseen. Paluuta siihen ei ole, sillä minulla on uusi addiktio! Olen addiktoitunut tyytyväisyyden tunteeseen. Painolasti hartijoilla kevenee, kun tyytyväisyyden tunteen kesto moninkertaistuu minuuteista päiviin.
Päätin heti olla avoin asiasta perhe-, ystävä- ja työyhteisössäni. Huvittaa jälkeenpäin jännittykseni siitä, millaisena pommina uutinen tippuu tiiviiseen työyhteisööni pienen kymenlaaksolaisen kunnan hammaslääkäriklinikalla. “Vihdoin.”, luki jokaisen kollegani kasvoilla kissan kokoisin kirjaimin. “Näinhän se on”, sanoi monivuotinen työparini, hammashoitaja Pirjo oma empaattinen hymy kasvoillaan.
Voitteko kuvitella millaista on työskennellä yliaktiivisen hammaslääkärin kanssa? Olen hyvä hampaiden kanssa, mutta mitä sitten tehdään, kun instrumentit ovat tipotiessään? Nyt kun kortit ovat pöydällä, olen voinut ottaa puheeksi monia hämmentäviä tilanteita, joihin olen kaksikkomme ajanut. On niin monia tilanteita, jotka nolostuttivat minua, mutta joita oli aiemmin niin vaikea ottaa puheeksi, kun minulla ei ollut selittävää nimittäjää käytökselleni. En voisi olla kiitollisempi kaikeista siitä pitkämielisyydestä, tilannetajusta ja empatiasta, jota olen Pirjolta saanut.
“Tuntuu, että ennen sinulla olisi pitänyt olla kaksi suuta. Toinen minulle, toinen potilaalle puhumiseen. Meneehän siinä lukkoon kovinkin meistä.”, sanoi Pirjo tänään, eikä voisi olla enempää oikeassa.
Nyt elän elämää, jossa yksi suu riittää. Kiitos Recurorin psykiatri Joel Holménille ja hoitaja Soila Kettuselle. Ilman teitä en olisi tätä suurta askelta ottanut!
*nimi muutettu anonymiteetin takaamiseksi
