Varoitus! Tämä tarina ei sovi herkimmille. Luvassa on tarina epätoivosta, itsetuhoisuudesta ja katkeruudesta. Tällä tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, joten pysyhän mukana!
Maailma ei ollut vuonna 1990 valmis minunlaiselleni tytölle
Tämä on myös tarina yhteiskunnan muutoksesta, muutoksesta yleisessä suhtautumisessa mielen toiminnan moninaisuuteen ja muutoksesta suhtautumisessa naisten ja tyttöjen ylivilkkauteen.
Jälkeenpäin ajatellen, minä olen ollut selvä ADHD-tapaus niin kauan kuin muistan. Ensimmäisen kerran tämä mahdollisuus nostettiin esille lääkärin toimesta jo ollessani viisivuotias. Se lähete psykiatrian erikoislääkärille jäi silloin, vuonna 1990 käyttämättä. Kunpa vain ei olisi, koska tästä alkoi matka, jota en suosittele kenellekään.
Ongelmat alkoivat lukiossa – väärä diagnoosi johti melkein pahimpaan mahdolliseen
Levottomuus ja ajatusten harhailu on ollut aina osa minua aina. Jatkuva hälytystilassa olo johti pysyvään ahdistukseen. Ahdistus tehdasasetuksena ei luo helppoja puitteita nuoren elämiselle. Jotenkin pakka pysyi kuitenkin kasassa lukioon asti.
Olen paitsi ylivilkas, myös perfektionisti. Hyvin menestyminen lukiossa oli minun mielelleni liikaa. Paloin loppuun. Terveyskeskuksen lääkäri antoi minulle sen suuremmitta puheitta ahdistushäiriön diagnoosin. Seuraavaksi kokeiltiin masennusdiagnoosilla. Tästä alkoi helvetti. Määrätyt lääkkeet aiheuttivat itsetuhoisuutta. Kun olin itsetuhoinen, minulle määrättiin suurempi annos näitä lääkkeitä. Yritin itsemurhaa noin 20 kertaa ja psykiatrinen osastohoitokin tuli tutuksi.
Lopulta lopetin lääkkeiden syönnin. Oloni alkoi silmin nähden kohentua, myös hoitavan lääkärini silmin. Hän järkyttyi kuullessaan, että olin lopettanut lääkityksen ja vaati minua ehdottomasti jatkamaan lääkitystä – siis vaikka oloni oli kohentunut lopettamalla ne!
Päätin pärjäillä omin avuin.
Ystäväni lapsella diagnosoitiin ADD ja ystäväni sanoin minun olevan “selvä tapaus”. Aluksi torjuin ajatuksen lääkärin avusta, en siksi että olisin ollut ystäväni kanssa eri mieltä, vaan siksi, että pelkäsin.
Kaksi vuosikymmentä pärjäilyä ja lääkärien välttelyä – diagnoosi lähipiirissä kannusti hakemaan apua sittenkin
Terveyskeskuksesta poistui päättäväinen 20-vuotias. Lääkkeiden lopetus poisti akuutin hädän, mutta levottomuus palasi. Valinta levottomuuden ja itsetuhoisuuden välillä ei lopulta ole vaikea. Päätin tehdä parhaani levottomuuden kanssa eläen.
Aloin myös pärjäämään elämässä hyvin. Olen edennyt kokin ammatissa keittiömestariksi. Minulla on mies, lapsi ja ystäviä. Hyvän elämän on voinut rakentaa näilläkin aineksilla. Kaikkeen tottuu.
Paitsi ettei totu. Levottomuus ei ole mikään lasimestarin silli, josta alat joulu joululta pitää yhä enemmän.
Ystäväni lapsella diagnosoitiin ADD ja ystäväni sanoin minun olevan “selvä tapaus”. Aluksi torjuin ajatuksen lääkärin avusta, en siksi että olisin ollut ystäväni kanssa eri mieltä, vaan siksi, että tunsin epäluottamusta.
Ajatuksen siemen jäi kuitenkin itämään. Olisiko elämä helpompaa, jos ajatukset pysyisivät kasassa?
Minun ja lääkärini Joel Holménin välille syntyi erittäin hyvä potilassuhde. Keskustelut sujuivat, luottamus syveni ja saatoin kertoa arimmistakin asioista. Ei yhtään haitannut, että tämä kaikki tapahtui verkon yli. En ole tänä päivänä tavannut Joelia kasvotusten.
Recurorilla osuttiin oikeaan, koska siellä hoidetaan juurisyytä, eikä oiretta
Julkiselle en kuitenkaan enää uskaltanut. Onnekseni meillä työterveys kattaa ADHD-tutkimukset, eikä sido mihinkään tiettyyn toimijaan. Päätös oli valmis. Aloin googlaamaan vaihtoehtoja. Meillä pienessä pirkanmaalaisessa kunnassa psykiatrinen tarjonta on niukkaan, joten olin valmistautunut matkustamaan.
Recuror erottui edukseen ammattitaidollaan, mutta sitäkin enemmän digitaalisilla palveluillaan. Recuror lupaa, että ADHD-tutkimukset voidaan tehdä samalla laadulla etänä, kuin paikan päällä. Lisäksi hoidon edistystä ja sivuoireiden ilmaantumista seurataan aktiivisesti ja reaaliaikaisesti erityisen Recuror Appin avulla.
Täydellinen paketti pienessä Pirkanmaalaisessa kunnassa asuvalle lääketraumojen kanssa elävälle asiakkaalle.
Lupaus piti. Minun ja lääkärini Joel Holménin välille syntyi erittäin hyvä potilassuhde. Keskustelut sujuivat, luottamus syveni ja saatoin kertoa arimmistakin asioista. Ei yhtään haitannut, että tämä kaikki tapahtui verkon yli. En ole tänä päivänä tavannut Joelia kasvotusten.
Kuten usein, minullakaan lääkitys ei osunut ensimmäisellä oikeaan. Sivuoireita tuli. Kerroin niistä heti Joelille ja hän reagoi heti. Toisella tärppäsi! Muutos yleisessä olossa oli uskomaton. On mullistava kokemus 38 vuoden jälkeen kyetä rajaamaan ajatukset yhteen asiaan kerralla!
Nyt enää säätelemme annostusta Joelin kanssa optimaaliseksi. Paluuta vanhaan ei ole, se on varma!
Miksi en tehnyt tätä jo aiemmin? Se on ajatus, joka pilaa uuden elämäniloni hetkittäin. Mutta onneksi tein nyt!
Terkuin,
“Tiuku”
(Juttu julkaistaan nimimerkillä henkilön anonymiteetin suojelemiseksi)
